Mies viihtyy kesämökillä ja mikäpä siellä viihtyessä, kauniit maisemat, puhdas järvi, puulämmitteinen sauna ja ihana hiljaisuus. Itse viihdyn siellä jos aurinko paistaa tai metsastä löytyy marjoja tai sieiniä :)
Miehelle kesämökkeilyyn kuuluu kuitenkin automaattisesti alkoholin jokapäiväinen nauttiminen saunasiidereineen ja viinipöniköineen - "loma" on hänelle yhtäläisyysmerkki sille, että joka päivä voi vähän nautiskella, eihän siinä mitään pahaa?

Mutta missä kulkee se raja, milloin mopo karkaa käsistä? Miehen mielestä ongelma on olemassa vasta sitten, jos hän räkäkänniin itsensä vetää jokapäivä, mutta uskallan olla asiasta erimieltä ja kun tämän mielipiteeni satuin esittämään, niin kas kummaa: mies mököttää.

Myönnän, että olen vähän herkkähipiäinen asian suhteen, nuoruusaikainen exäni kun oli sellainen "valkokaulusalkoholisti", eli ulospäin pärjäävä ja menestyvä, mutta veti viskipullon lähes joka ilta töistä kotiuduttuaan ja sammui olohuoneen kiikkuun kuunnellen jotain surullista musiikkia. Tuo idylli kuitenkin alkoi muutamalla viinilasillisella ja karkasi sitten vuosien mittaan käsistä niin, että lopputulos oli surullinen: hän tappoi itsensä vain  33 vuotiaana.

Me "löysimme" viinit kymmenisen vuotta sitten ja kun lapset olivat pieniä, meillä oli oma hetkemme kerran viikossa - ostimme pienen pullon punaviiniä, jonka nautimme pizzan kera lasten nukahdettua - vietimme siis laatuaikaa keskenämme.
Jonkin ajan päästä se pieni pullo ei riittänyt, joten ostimme normaalikokoisen, josta tosin jäi vielä seuraavaksikin viikoksi, joimme vain pari lasillista kerralla.

Kymmenen vuotta on kulunut ja tilanne on tämä: joka viikonloppu, perjantaina ja lauantaina, joskus sunnuntaisinkin mies avaa viinipullon, josta minä juon lasillisen, hän loput ja kun pullo on tyhjä, mies kysyy ohimennen otanko vielä _lasillisen_, hän ainakin ottaa. Ja toinen pullo avautuu. Ja useimmiten myös tyhjenee hänen toimestaan.

Eli viikonlopun aikana hän juo keskiarvona nelisen viinipulloa (+ saunasiiderit). Mahdollinen lukija miettii nyt varmaan, että voi kiesus mikä nipo ämmä kun tuommoisesta valittaa...
Mutta olen silti huolestunut ja minua suoraansanoen ällöttää kun mies istuu kuin zombie telkkarin edessä ja imee viiniä naamaansa. Yksin juominen on jotenkin säälittävää!

Kun loma alkaa, ostetaan 3l viinipönikät jääkaappiin ja niistähän on niin kovin helppo lirutella lasillinen silloin toinen tällöin..ei tule niin paljon tyhjiä pullojakaan, joista voisi päätellä paljonko taas marjamehua upposi.

Mutta erehdyin siis nostamaan kissan pöydälle ja suututin/loukkasin herkkää miehistä sielua. Sain kuulla luennon juomisen riskirajoista jne, mutta määrät ja asia esitettiin vanhan kunnon neuvostoliiton mallin mukaan: otetaan se osa tutkimuksesta, joka sopii omaan ajatusmaailmaan ja lakaistaan loput maton alle.
On se jännää, miten fiksu ihminen osaa muokata tutkimustuloksia omaan tilanteeseensa sopiviksi! Kun ikävänä ihmisenä  luin niitä sivulauseita ja esitin vähän laajemman näkemyksen asiasta oli lopputuloksena tämä mykkäkoulu.

Mutta oikeasti - tarvitseeko "huolestua" vasta sitten kun ne tilastoidut riskirajat on saavutettu vai pitäisikö asiaa tarkastella siinä vaiheessa, kun juominen on aiemmista määristä moninkertaistunut, säännöllistynyt ja tullut "pakolliseksi"?

Olen niin väsynyt tähän kipuun ja sen tuomaan epävarmuuteen ja pelkoon. Tänä aamuna huomastin aamunkoiton auetessa viestiväni jollekin korkeammalla voimalle toivetta, ettei tämä olisi minun viimeinen kesäni.

Mistä tämä kipuilu, väsymys ja huonovointisuus oikein johtuu???
Miksi useita eri vaihtoehtoja ei voida tutkia samaan aikaan vaan koe kerrallaan ensin jonotan, sitten odotan tuloksia, sen jälkeen lääkärin soittoa/ tapaamista?

Olen nyt VUODEN odottanut, odottanut ja odottanut, että JOTAIN löytyisi ja sitä voitaisiin alkaa hoitaa. Mutta ei.

Verikokeet kertovat, että jotain on pielessä, mutta kun kunnallisella on "jonoja ja kesälomia ja blaablaablaa", niin asian selvittäminen kestää. Ja minä voin aina vain huonommin.

Varsinkin tuolla laulurinteellä sisäänkulkuportit ovat järkyttävän ahtaat ja jonottamaan joutuu erkkinä.

Toisekseen, vaikka "ymmärränkin" anniskelulain vaatimuksien mukaan toimittavan, niin aidatut juottokarsinat saavat minut ärsyyntymään suunnattomasti. Ei noilla anniskelualueilla estetä omien viinojen juontia: vaikka sisääntullessa tarkistetaankin kassit ja pussit, niin AINA sinne aluelle viinaa saa tuotua ja tuodaan, jos niin ihmiset haluaa. Niitä salaviinoja sitten imetään silmät pullollaan vessassa tai takin alta "piilossa"..ARGH! Tokihan kaljanmyynti tuo tuloja järjestäjille ja näin edesauttaa tapahtuman hengissäpysymistä, mutta eivät ne esim. alaikäisten juopottelua estä, teinit jäävät alueen ulkopuolisille kentille ja kittaavat pussikaljansa siellä.
Muistan esihistoriallisilta, ensimmäisiltä festarikokemuksiltani, kuinka rokkialueilla (Seinäjoella, Joensuussa) saattoi tulla omien eväiden kanssa ja nautiskella ruokaa ja viiniä/siideriä ilman mitäään ongelmia. Paitsi jos alkoi  riehumaan/käyttäytymään häiritsevän päihtyneesti, jolloin ulostettiin alueelta.
 

Eivät juottokarsinat ole poistaneet näitä juoppohäröilijöitä yhtään mihinkään, joten hyöty siinä suhteessa plus-miinusnolla, mutta festarivieraiden mukavuus ja viihtyvyys ja rento fiilis on romahtanut 110 prosenttia. PLÄÄH.

Heh, no tuosta marisemisesta huolimatta, Ilosaarirockissa oli taas kerran kivaa ja tuli todistettua, että festivaaleilla voi olla hauskaa vesiliinjallakin (vaikka sitten pakko-sellaisella :P).

Peace, Love & Understanding..ja musiikki kattoi kaiken.

Jouduimme odottamaan huonettamme reilun puoli tuntia, mikä vähän ärsytti, koska luovutusaika on jo kahdeltatoista ja uudet asukkaat pääsevät sisään vasta neljältä. Hotelli ei ollut täyteen bookattu ja siistijöitäkin näkyi käytävillä runsaanpuoleisesti, joten ihmetytti homman viivästyminen.
Huone sinänsä oli viihtyisä, majoituimme Jean & Aino-sviitissä, jonka värimaailma oli hieman ehkä 70-lukua, mutta maisema parvekkeelta hiveli silmiä. Makuuhuoneeseen astuttuani purskahdin nauruun, koska en eläessäni ole hotellissa niin isoa parivuodetta kohdannut! Sänky oli varmasti 240cm leveä!

Päätimme hilpahtaa kylpylän puolelle hetioitis ja puettuamme uima-asut kylpytakkien alle tassuttelimme respaan hakemaan avaimia + infoa kylpylästä. Kylpylään mennessä saimme mukaamme pienen korvon, missä oli hoitotuotteita päästä varpaisiin ja ohjeet erilaisten "kylpyläpolkujen" valintaan. Koska mieheke ei ollut kosmetiikasta kovin innostunut, riemastuimme respan neidon kertoessa, että toisen kosmetiikkakorvon voi vaihtaa viinipulloon. Nam - Päädyimme näin ollen ottamaan pullollisen kuohuviiniä mukaamme.

Kylpylässä ei lisäksemme ollut kuin yksi pariskunta, joten paikan pienuus ei pistänyt silmään yhtään pahasti. Ikkunoista avautui varsin mukavannäköinen kansallispuistomaisema kun istahdimme ensimmäisille altaille ottamaan jalkakylpyjä (suolakuorinnan kera) ja avasimme kuoharipullon. Kun vierekkäisiin altaisiin laski tulikuumaa ja jääkylmää vettä sai lämpötilanvaihtelu cityjalat sirisemään kummasti.

Terhakoin jaloin testasimme kaikki muutkin altaat: kylmäaltaan, porealtaan, vielä toisen kylmä-kuuma-altaan jaloille sekä valo-äänialtaan vedenalaisine Finlandioineen. Myös saunat miellyttivät, varsinkin sauna, jossa oli, jos oikein ymmärsin, vesiviilenteiset vuolukivilauteet. Siellä oli myös niin kauniita kiuaskiviä, että sormiani poltteli halu kaapata muutama kotiinviemisiksi :) En kuitenkaan sortunut, vaan ihailin kiuasta ja kiviä kiltisti kaukaa lauteilta.

Parasta kylpylässä olivat kuitenkin elämyssuihkut!! Tarjolla oli esim. Karibialainen ukkosmyrsky, kukilta tuoksuva sademetsä ja viileä valtameren sumu. Olisin voinut jäädä suihkukoppiin asumaan ja hihkuin ääneen autuuttani nappeja painellessani.
Ääneen hihkuin myös Kolin kuohut- suihkussa kun niskaani pläjähti saavillinen 7-asteista vettä..se hihkuminen ei vain ollut autuutta vaan järkytystä! Toisella, kolmannella ja neljännellä kerralla pläjäys tuntuikin jo mukavalle ja virkisti huimasti.

Altaiden ja suihkujen välillä kävimme hetken istahtamassa relax-huoneen lämmitetyillä lepotuoleilla ja nautimme parit mandariinit kuohuviini kyytipoikana.
Myös ulkopaljun testasimme, mutta minun mielestäni sisäaltaat olivat mukavampia.

Ihme ja kumma, viihdyimme spassa lähes kolme tuntia, vaikka alkujaan olikin niin epäileväinen koko paikasta. Tuonne haluan kyllä uudestaan, niin rakkaani kuin myös teinien kanssa ja varmaankin myös ystävättärien seurassa siellä tulen viihtymään!

Kaksi minulle tärkeää ihmistä petti minut muutama vuosi sitten, molemmille olen "antanut anteeksi", mutta toisen heistä olen sulkenut pois elämästäni ja toista en.
Enkö siis olekaan anteeksiantanut tälle toiselle?

Koen jollakinlailla loukkaavammaksi tämän toisen ihmisen teon, koska hänet olen tuntenut pienestä pitäen ja hän on kuulunut elämääni "aina". Mutta eikös  kauemmin kestäneen ystävyyden pitäisi vaikuttaa juuri päinvastoin - niin että hänelle antaisin sydämestäni anteeksi helpommin?
Jostain syystä näin ei vain ole käynyt.

Miksikös tätä mietin? No sain tältä ihmiseltä vuosien hiljaisuuden jälkeen eilen viestin, jossa hän ehdottaa tapaamista ja vastasin hänelle OK. Nyt sitten pähkäilen, josko osaan olla enää hänen seurassaan ja mitä puhumme? PItäisikö perua koko juttu?

Kesäkinkku on yksi perheeni omituisista traditioista ja myös kesätortut kuuluvat juhlapöytään yleensä juhannuksena, nyt siis isäni syntymäpäivillä.

Olemme omassa taloudessa olleet kesäkuun ajan vähähiilarisella ruokavaliolla, mutta yhteistuumin päätimme juhlissa luopua hiilareiden laskemisesta ja nauttia pöydän tarjoiluista täysin sydämin (ja vatsoin).

 Söin vaivaiset KOLME piirakkaa, viipaleet kinkkua niiden päälle ja tietysti munavoita siihen väliin kruunaten mättöherkuttelun lämpöisellä luumutortulla. Maistui taivaallisen hyvälle!!

Kuinkas sitten kävikään?

Minulle tuli kammottavan huono olo, vatsaani koski, oksetti ja heikotti - läksimme kotiin vähän vauhdikkaasti ja tainnuin sängynpohjalle vessan kautta. Nukuin huonosti ja heräsin edelleen huonovointisena.
Vatsa on ollut kipeänä koko samperin päivän ja olo vaihtelee siedettävästä kammottavaan.

Ahneella on paskanen loppu, johan se vanha sananlaskukin sanoo niin.

Toisaalta tuohan todistaa, että minulla on elämää netin ulkopuolellakin, eikös näin? Laiskuudestahan ei todellakaan ole kyse, mutta kevät ja kesä ovat olleet niin täynnä kaikkea mielenkiintoista ja mukaansavievää, että itsensä purkaminen on jäänyt vähemmälle.

Nyt irtisanomisen jälkeinen energiabuusti alkaa tasaantua ja koska päivittäistä "juoruilu"/avautumiskiintiötä ei tunnu saavan täyteen näissä maisemissa, niin ehkäpä alan aktiivisemmin purkaa päätäni taas tännekin.

Edellsestä kommentista avautuu ENSIMMÄINEN työttömyydestä löytämäni huono puoli: aikaisemmin sai kiireisenkin työpäivän aikana monta sosiaalista kontaktia ja juttuseuraa riitti, kaikki  kohdalle sattuneet hauskat ja vähemmän hauskat jutut sai jaettua työkavereiden kanssa hetisiltään niiden tapahduttua tai viimeistään kahvitauolla.

Nyt tuota ympäröivää ihmisjoukkoa ei ole ja oma mies tekee duuniaan kotosalla niin keskittyneenä, että saisin vaikka seitsemän hunnun tanssin heittää sen työpöydällä, eikä ilmekään värähtäisi. Teinien kanssa kommunikointi ei taas kauhean laaja-alaista ole sekään: "mitä ruokaa" "ei oo miun vuoro tyhjentää astianpesukonetta", "missä miun kengät" jne .

Säät ovat onneksi suosineet ja niinpä päiväni ovat enimmäkseen kuluneet pihamaalla, onneksi puutarhassa riittää nyppimistä ja kuoputtamista tauotta, jos siltä tuntuu. Ja onhan siellä myös yksi siili ja kaksi oravaa, joiden kanssa voin keskustella pitkiäkin toveja ;)

Eipä lähteneet.

Hienot ruohokorit huutavat mustana (laitoin oikein oikeaa multaa noille samperin siemenille) ja eivät todellakaan ole mikään silmänilo. Teinit nauraa käkättävät ja mieskin vähän leukailee. Joopajoo, kaikkien viherpeukaloiden äiti olen.

Onneksi ei pääsiäisiloni ole kiinni muutamasta ruohotupsusta :)

Tänään olisi tarkoitus laittaa kevään viimeiset tulet uuniin ja tuupata muutama lohifile sitten kypsymään sinne.
Sinänsä tulta olisi voinut varmaan lämpötilan puolesta polttaa vielä moneen otteeseen, mutta kun nyt kävi niin, että puut loppuivat. Ihan tyystin. Liiterissä on enään tuon kassillisen jälkeen sahanpurua ja roskia, eikä niillä tuo uunimöhkäle lämpiä laisinkaan.

Tilattiin nimittäin syksyllä EDULLISESTI klapeja, oikein määrämittaisena ja kotiin kuljetettuna, myyjinä oli kaksi alan opiskelijapoikaa ja oikein mukavia hemmoja olivatkin.
Mutta.
Ensimmäistä uunillista poltettaessa ilmeni, että klapit eivät olleet kuivia. Liekö pojat suoraan metsästä pilkkoivat ja myivät. Kun kuivalla klapilla vuolukiviuunimme (2800kg) lämpiää kahdella pesällisellä vuorokaudeksi, saimme noita märkiä polttaa tuplaten. Joskin termi polttamisen sijaan lienee olisi paremminkin keittää, sellainen sihinä uunista kuului ja klapin päästä tiputti vesipisaroita..
Joten lopputuloksena on tämä puiden loppuminen "kesken kauden".

 

Höh - miten töihinmenemättömyys ja aikainen herääminen liittyvät toisiinsa? Minusta on ihana herätä hiljaiseen taloon, keittää kahvit ja istua keittiön ikkunan ääressä kun aamu avautuu. Tänä aamuna oli todella kaunista, kun viimeinkin lumimassat alkavat sulaa ja usvaa leijuu pitkin kinoksia.

Energiapuuskassa raivasin loppuun työhuoneen kirjahyllyn ja silmää ilahdutti, että hyllyssä on nyt yksi kokonainen TYHJÄ hylly! Kyllähän se siitä täyttyy, mutta se tyhjä hylly aivankuin todisti konkreettisesti, että raivattu on ihan tosissaan :D

Kaivoin esille myös pääsiäiskoristeet, joita tänä vuonna varsin hillitysti asettelin esille. En edes vaihtanut kevätverhoja, niinkuin yleensä teen ennen pääsiäistä.
Olenko kadottanut lapsen sisältäni?? Lohdutan itseäni, että nyt  on elossa niin paljon kaikkea muuta, että vähän jää juhlavouhkaaminen vähemmälle.

Keltaista ja oranssia on kyllä hiipinyt sinne-tänne ilman pääsiäistäkin - keväisin tunnen oikeasti _fyysistä_ tarvetta kirkkaan keltaiseen ja oranssiin ja väri hiipii niin kotiin kuin vaatteisiinkin. Pidän kirkasvärisiä vaatteita kyllä läpi vuoden, mutta maalis-huhtikuulle asettuu oikea kelta-oranssiräjähdys, tuntuu että näitä värejä ei voi olla liikaa.
Jopa hiukseni saavat kevääksi ja kesäksi kirkkaimman mahdollisen oranssin, mitä kaupanhyllyiltä löytyy. Syksyllä ja talvella saavat kutrit olla omillaan, mitä nyt harmaita ohimoita silloin tällöin sävyttelen aavistuksella ambraa.

Mitähän sitä kehittäisi pitkän viikonlopun ruokalistalle. Kauppalistassa lukee tässä vaiheessa vasta sirkkoja ja pinkkejä Mortti-liskolle. Kaipa sitä pitää nyt alkaa keskittymään ihmistenkin ravintotarpeisiin.

En oikein tiedä miten pitäisi asennoitua tähän kiireettömään aamuun - olen lomalla, mutta loma on seurausta yt-neuvotteluista ja siis irtisanomisesta.

Kävin eilen työpaikalla hoitelemassa byrokratiaa ja jotenkin tunsin piston omassatunnossani, kun julkisesti ja suureen ääneen iloitsin siitä, että minut ulkoistettiin talosta. Meitä lähti monta muutakin ja useimmille taisi viesti olla ikävä ja ahdistava asia.
Mutta koska itse olin kuluneen vuoden aikana moneen otteeseen kotona puolison kanssa pohdiskellut, kauanko pitää jaksaa työuupumista, pahaa mieltä ja toivottomuutta, ennenkuin itsensä irtirepäisee, oli irtisanominen minulle helpotus.
Lomapäiviä on rutkalti käyttämättä, joten yhtään päivää varsinaisia töitä ei tarvitse tehdä ennen virallista työsuhteen loppumispäivää.

Päiväni siis saavat avautua aurinkoisina ja ahdistusvapaina!